Ajan palastelua

Olen lueskellut viime aikoina  kovastikin ajankäytön problematiikkaan liittyvää kirjallisuutta. Viimeisin lukuelämykseni oli Juha T. Hakalan kirja Pakattu aika. Oppisinkohan joskus hallitsemaan omaa ajankäyttöäni niin ettei ole koko ajan kiire ja hoppu jonnekin ja samaan aikan onneton riittämättömyyden tunne. Olisi varmaan ihan viisasta osata hellittää hetkeksi ja luopua suorittamisesta...

Päätin jatkaa syksyllä tätä nelipäiväistä työviikkoa, ihan silläkin uhalla että tulee olemaan edelleen niitä hullun kiireisiä viikkoja jolloin täytyy yrittää tehdä viikon työt ihan vain yhdessä tai kahdessa päivässä. Jos osaisin sitten vastapainoksi oikeasti nauttia vapaapäivistäni ja levätä ja tehdä voimauttavia asioita silloin. Ja sitäpaitsi poikanen toivoi että äiti olisi edelleen perjantaisin häntä vastaanottamassa ja joskus jopa puolessa matkassa vastassa koulupäivän jälkeen :).

Kevään kohinaa

Keväässä jo ollaan ja koko blogi on peittynyt paksun pölykerroksen alle. On tullut aika puhaltaa pölyt pois blogin päältä ja kertoilla kuulumisia.

Poikanen on jo iso koululainen, kulkee yksin kotiin ja osaa jo odotella ihan itsekseen kotonakin tunnin tai kaksi vanhempien kotiin saapumista. Itsenäistyminen on vääjäämätöntä, mutta silti äidin ja isän syli on maailman paras paikka ja ihaninta on käpertyä yhteisen peiton alle lueskelemaan yhdessä vaikkapa Harry Potteria.

Oman neljänkympin kriisin keskellä olen oppinut tekemään ratkaisuja myös ihan sillä perusteella, mikä on minulle hyvästä. Olen siirtynyt 4-päiväiseen työviikkoon (vaikkakin ne neljä työpäivää ovatkin kovin kiireisiä) ja oppinut nauttimaan joutilaisuudesta ja ihan ikiomasta ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä mitään.

Ehkä vielä joskus opin pois suorittamisesta... ehkäpä sitten viidenkympin kriisissä?

Syksyn sävel?

Syksy saa minussa aikaan kummallisen sisäänpäin kääntymisen. Oma koti tuntuu yhtäkkiä maailman parhaalta paikalta, lasken kaihtimet, sytytän kynttilöitä ja vetäydyn sohvan nurkkaan teekupin ja neuletyön tai virkkuun kanssa. Samalla minut valtaa vimma saada kodista aikaan paljon parempi paikka... kaipaan kotiini uutta ilmettä ja tahdon tehdä pesästäni mahdollisimman miellyttävän. 

Aina en voi tehdä ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin - vuokralla asuminen tuo omat rajoitteensa, mutta jo pienellä voi saada paljon aikaan - kun ei havittele kuuta taivaalta. Siinäpä vasta oppimisen paikka - olla tyytyväinen vähempään ja nauttia epätäydellisyydestä. Jos osaisin vielä hyväksyä ne pienet ja suuremmatkin epätäydellisyydet myös omassa itsessäni...
 

Koulun aloitus ja uudet kujeet

Poikanen on nyt kulkenut koulutaivaltaan viikon verran ja tuntuu tykkäävän koulusta - äitiinsä tullut. Jännitys on jo helpottanut, eikä poikanen enää hiljene koulun pihaan saavuttaessa. Koulumatkan kulkemista harjoitellaan, kotiavaimen käyttöä opetellaan ja kännykän mukana pitämistä myös. Kummallisen isolta lapseni vaikuttaa jo, ihan tuntuu äidin sydämellä kumma tunne - yhtäaikaa suunnaton rakkaus ja ylpeys sekä pohjaton huoli ja pieni suru.

Opettaja vaikuttaa mukavalta ja aidosti lapset kohtaavalta ihmiseltä, poikanen ainakin tykkää opettajastaan kovasti (äidille jo huomautettiin, että ei meillä ole ope vaan o p e t t a j a :) ...). Lämpöä, aitoutta ja välittämistä toivon alkuopetuksen opettajien huokuvan lapsille - sitä kautta lapset innostuvat koulusta ja ihan varmasti myös oppivat asioita.

Taivaallisen Isän siunausta koulutielle toivon kaikille pienille ja isommillekin koululaisille. 

Loma on parasta aikaa!

Loma on ihan parasta aikaa - eikö vaan? Perheemme teki yhteisen elämämme ensimmäisen ihan oikean yhteisen ulkomaan matkan - Tanskaan Legolandiin ja Kööpenhaminaan. Oli mukava viettää aika yhdessä, ihmetellä yhdessä maailmaa ja sen pieniä ja suuria ihmeellisyyksiä. Kerätä merenrannalla simpukoita ja kiljuen juosta karkuun meduusoita, kieppua Legolandin härveleissä ja nauraa vatsan pohjalla tuntuvaa jännitystä, kävellä mittaamaton määrä askeleita niin että iltaisin kaatuu jalat ja pohkeet kuumottaen sänkyyn nukkumaan... 

Onneksi lomaa vielä riittää, käyn tosin kurkkaamassa ensi viikolla muutaman päivän töissä, ettei pääse todellisuus unohtumaan, ja sitten san vielä jatkaa pari viikkoa. Poikanen tosin aloittaa pitkän koulutaipaleensa ensi viikolla. Nuorena sitä aina ihmettelin, miten ihmeessä ne aikuiset aina päivittelevätkään ajan - muka niin kamalan - nopeaa katoamista - nyt huomaan kasvaneeni aikuiseksi ainakin siinä asiassa :).

Uudestirakastunut

... Niin siinä voi käydä - aviopuolisoon siis ihan oikeasti voi rakastua uudelleen... Aika ihanaa ja vähän ihmeellistäkin. Ja tähän tilaan voi eksyä, kun arjen harmaan pyörityksen keskelle raivaa tilaa oikein kunnolliselle yhteiselle ajalle, johon kumpikin sitoutuu. Kun kuljeskelee päämäärättömästi käsi kädessä ihmisvilinässä ja katsoo kauan toista silmiin. Kun katselee auringonlaskua vierekkäin. Kun kertoo vitsejä, joille tietää toisen takuuvarmasti nauravan - ja saa hänet nauramaan sydämen pohjasta.

Jospa nyt tulevaisuudessakin muistaisin miksi sen yhteisen ajan järjestäminen on niin tärkeää...

Napanuora venyy

Perillinen kasvaa isoksi pojaksi, en voi muuta kuin havahtua tosiasioiden äärellä. Kohta kouluun lähtevän reviiri kasvaa eikä äidin jatkuva läsnäolo ole enää ihan yhtä tärkeää. Kasvaminen ottaa välillä koville - niin pojalla kuin äidilläkin - ja tasapainoilu läheisyyden ja oman reviirin välillä on välillä vaikeaa. Äidin on pakko opetella löysäämään napanuoraa ja lähettää poikanen matkaamaan omaa polkuaan. Voin vain yrittää rakennella polkua ohjaavia rakennelmia ja toivoa, että ne ovat ohjaamassa turvallisille reiteille eivätkä estä poikasta näkemästä maailmaa laajemmin ja omalla tavallaan.

Äidin epäkiitollinen rooli on (oma ikävän tunteensa piilottaen) tukea poikasen ensimmäisiä itsenäisiä lentoräpistelyjä ja ennen kaikkea ottaa vastaan ikävän ja reissuväsymyksen aiheuttamat itku-potku-raivarit tyynenä ja syli rakastavasti auki. Tärkeintä on kuitenkin se, että syli on kuitenkin kaivattu ja haluttu paikka, jonne poikanen haluaa kuulemma tulla vielä aikuisenakin.