Kipinöiden sammumista vai hiljaista kytemistä

Puuuh... puhaltelen pölyjä tämänkin päältä. On vierähtänyt kovin pitkä aika edellisestä postauksesta. Paljon on tapahtunut, suuria tunteita, surua ja pahaa mieltä. Piti ottaa aikalisä, että niistä voisi kirjoittaa.

Suru on aina lähellä pintaa, eikä tarvitse paljon raaputtaa, niin se jo uhkaa taas hukuttaa tulvallaan. Suru niistä lapsista, joiden tunsin kasvavan sydämeni alla, mutta jotka eivät kasvaneet tarpeeksi isoiksi syntymään tähän maailmaan. 6 keskenmenoa puolessatoista vuodessa, joista 5 seitsemän kuukauden aikana.

Seurasi sarja tutkimuksia, kokeita ja testejä - mitään lääketieteellistä syytä ei löydy minusta eikä puolisostani. Kaipuu saada vielä edes yksi lapsi oli suuri. Niin suuri, että sen eteen olimme valmiita maksamaan suuria summia rahaa, kestämään lääkkeiden sivuvaikutukset ja epämukavuudet, piikittämään hormoneja auttamaan kehoa. Uhrasimme melkein parisuhteemmekin lapsen tekemisen vuoksi.

Hoidoista ei ollut meille apua. Ja koska pettymys ja suru tekivät niin kipeää, siitä oli mahdotonta puhua. Oli vaikea katsoa toista silmiin ilman sanattomia syytöksiä, jotka kuitenkin tiesi turhiksi. Hellyys ja läheisyys alkoivat ahdistaa, niillä oli vain yksi tarkoitus, joka ei kuitenkaan koskaan tullut toteen. Arki kulki  eteenpäin mutta parisuhde teki kuolemaa.

Havahduimme sen kuolinkorinoihin ja epätoivoissamme mietimme kumpaan suuntaan kääntyä - erota vaiko etsiä ammattiapua. Päätimme antaa parisuhteelle viimeisen elvytysyrityksen. Menimme seurakunnan  tarjoamaan perheasiainneuvottelukeskukseen etsimään keinoa puhaltaa eloa sammumispisteessä olevaan parisuhteeseemme.

Teki kipeää. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompaa heittää hanskat tiskiin, laittaa lusikat jakoon ja jatkaa elämistä ilman sitä toista.  Välillä tuntui, että se kipinä ehkä sittenkin oli vielä jossain olemassa ja se antoi lisää tahtoa. Vuosi kului säännöllisten tapaamisten kanssa. Kotitehtäviä lyötiin laimin. Silti kumpikin halusi olla jokaisella keskustelukerralla paikalla.

Vuoden jälkeen pitäisi osata jo itse. On päiviä, jolloin tahtoa ei ole ja päiviä, jolloin sitä on vaihteleva määrä. On hetkiä, jolloin toisen läsnäolo saa raivon partaalle ja hetkiä, jolloin ikävöi sitä toista ihmistä. Ei tämä parisuhde ole sitä, mitä se oli joskus, puuttuu luonteva läheisyys ja kyky puhua ihan kaikesta. Ei vielä. Mutta ehkä taas joskus.

Mistä tietää, että perillinen on poika?

Mistä tietää, että perillinen on poika? Siitä, että koti täyttyy kepeillä, hylätyillä aurausmerkeillä ja puun kappaleilla, joista rakentuu milloin laiva, lentokone tai lautta, jolla voi matkustaa uimarannalta satamaan (paitsi että tyhmä äiti kielsi homman alkuunsa).

Mistä tietää, että perillinen on poika? Siitä, että toppahousut näyttävät keväällä enemmänkin tilkkutäkiltä kuin housuilta, kun polviin on laitettu paikkaa paikan päälle. Siitä, että kun aamulla lapsi on lähdössä kouluun paita nurin perin päällä ja housut ovat kääntyneet kummasti niin, että saumat ovat päällimmäisenä, se haittaa ainoastaan äitiä.

Mistä tietää, että perillinen on poika? Siitä, että kun isä on yön yli poissa, poika tulee äidin viereen nukkumaan voidakseen suojella tätä yöllä rosvoilta.

Mistä tietää, että perillinen on poika? Siitä, että äidin ompelukone laulaa enemmän vaatteita korjatakseen kuin uusia ihanuuksia ommellakseen.

Tytön äiti en ole koskaan ollut, joten siitä minulla ei ole kokemusta, mutta voin kyllä sydämestäni todeta, että on ilo olla pojan äiti. Ihan yhtälailla kuin olisi ilo olla tytönkin äiti. 

Housunpolvet kuluvat ja äidillä riittää paikattavaa liukuhihnalla...

Talven ihmeitä

Maisemapaikka kotimetsässä. Näkyy aika kauas

Vaikka talvi ei olekaan se rakkain vuodenaikani, on myönnettävä, että se on parhaimmillaan henkeäsalpaavan kaunis. Tällaisena pakkaspäivänä, jolloin aurinko saa jäätimantit sädehtimään ja leikkii varjojen kanssa kinoksissa, en voi jäädä sisälle peiton alle istuksimaan. 

Auringon kultaa ja jäätimantteja talvisessa metsässä

Pakkaspojan näykkäilyjä uhmaten teen retken kotimetsään ja olen ihan varma, että olen eksynyt keskelle satua. Lumen pehmentämät kivet ja kuuset saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Aivan varmasti tuo keveiden pakkashiutaleiden kiireetön leijailu onkin hiutalekeijukaisten tanssia. Ja tuon lumipeiton alla nukkuu metsän kuningas, itse Mesikämmen hyvin ansaittua talvilepoaan. Ja tuo polku tuolla, joka kulkee sen ylle aivan kuin portiksi taipuneen pihlajan alitse, se vie tietenkin hurjan ja kauniin Lumikuningattaren valtakuntaan.

Kynttilöitä ja joulun odotusta

Joulu on ihan kohta täällä. Joulumieli alkaa pikkuhiljaa saapua minunkin sydämeeni. Loma alkoi ja mieli alkaa rauhoittua vuoden ihanimpaan juhlaan. Joululaulut soivat taustalla, kynttilöissä loistaa tuli ja koti tuoksuu puhtaalle ja mausteiselle yhtäaikaa.

Lahjojen paketointi kynttilän hämärässä valossa, joululaulujen soidessa hiljaa taustalla, on lempipuuhaani joulun alla.  Kunhan olen ensin saanut tehtyä ne lahjat! Arvostan itsetehtyjä lahjoja.  Niistä välittyvät lahjan antajan lämpimät ajatukset ja arvostan myös niiden tekemiseen laitettua taitoa ja - kaikilla niin kortilla olevaa - aikaa.

Kanelin tuoksuisia paketteja

Joulumielen metsästäjä

Eletään joulukuuta, vaikka ikkunasta ulos katsellessa on aika vaikea uskoa sitä.  Taivas on harmaa ja pilvessä. Nurmikko vihertää ja pajuista löytyy pajunkissoja.  Joulun tuntu täytyy löytää jostain muualta.

Työpaikallani seurakunnassa joulu on sesonkiaikaa. Suunnittelen ja toteutan erilaisilla kokoonpanoilla joulukirkkoja päivähoidolle ja perheille, pyhäkoulua paikallisella joulupihalla ja lasten kauneimpia joululauluja. Näiden väleissä yritän vielä käydä yksittäisissä päiväkodeissa pitämässä jouluhartauksia. "Touhua riittää, kiire on suunnaton" ...

Energian löytäminen oman perheen jouluvalmisteluille on joskus haasteellista. Onneksi on jouluradio, jonka voi laittaa taustalle soimaan ja sytyttää kynttilöitä luomaan tunnelmaa.

Joulu on kuitenkin tullut joka vuosi - vaikka sitten pienemmälläkin touhuamisella.

Näkemiin, kesä!

Elokuu on vaihtunut syyskuuksi ja syksy on tullut.  Ilmassa tuntuu kirpeys, sato kypsyy ja kesän säilöntä on vauhdissaan. Kotona tuoksuu hillolta, mehulta ja maustekurkuilta. Jos minulla olisi suuri kellari, säilöisin kyllästymiseen asti kesän makuja talven varalle. Mutta ei ole, joten on tyydyttävä muutamaan mehupulloon, hillopurkkiin ja sangolliseen maustekurkkuja.

Syksyllä alkaa monta uutta asiaa,  ihmisillä on kesän jälkeen tarmoa etsiä uusia mielenkiintoisia harrastuksia tai aloittaa uuden opiskelu. Itse olen onnellinen,  kun sain vanhaan harrastukseen,  pyhäkoulun ohjaamiseen,  uuden työparin. On mukavaa suunnitella ja tehdä yhdessä pyhäkoulua. Intoa uusiin ja vanhoihin harrastuksiin kaikille!

Rentoutumisen ABC a'la Angora

Tunnustan. En ole kovin hyvä ja järkevä ihminen. Kaiken järjen mukaan minun tulisi näin yli nelikymppisenä olla huolissani omasta fyysisestä kunnostani ja koettaa edes väittää harrastavani liikuntaa säännöllisesti. Mutta kun en ole koskaan tykännyt mistään muusta liikuntamuodosta kuin  tanssista. Juu juu, olen kokeillut Bailatinot sun muut tanssilliset jumpat, mutta ne on liian ohjattuja minun makuuni. Juoksemassakin olen käynyt silloin tällöin ja siitä onnistun nauttimaan vain silloin kun olen lähtenyt lenkille, koska se on tuntunut jo alusta alkaen kivalta ajatukselta.  Minulle pakkopulla on kauhistus! Minä en kai koskaan ole saavuttanut sellaista liikunnan jälkeistä hyvän olon tunnetta. Jos on tuntunut hyvältä, niin siksi, että sain pakotettua itseni lähtemään, liikunta sinänsä ei tuo minulle hyvää oloa.

Kahden työuupumuksen jälkeen opin viimeinkin että suorittaminen ei sovi minun psyykelleni. Edes rentoutuakseni minun on voitava tehdä jotain pakotonta ja vapaata. Jotain, mikä on kivaa eikä välttämättä ole lainkaan viisasta, tarpeellista ja järkevää.

Mutta käsityöhön tarttuminen, siitä minä nautin! On palkitsevaa nähdä kättensä tulokset, oppia uusia asioita, iloita osaamisestaan ja ehkä ilahduttaa tuotoksillaan muitakin. Minä askartelen, virkkaan, neulon, ompelen, tuunailen kierrätystavaroista uusia aarteita ja teen välillä pienimuotoisia nikkarointiprojektejakin. Teen käsitöitä automatkoilla (helppoa kun en omista ajokorttia), kotona, kylässä,  työpalavereissa,  koulutuksissa ja kotona televisiota katsellessa.  Kesken on aina monta työtä, mutta ikinä en ole vielä koskaan joutunut huomaamaan tekeväni jotakin väkisin ja suorittaen. Minun rentouttava juttuni siis!

Toinen voimauttava asia on lukeminen. Olen osannut lukea jo 38 vuotta, enkä voi olla ilman kirjaa kuin todella sairaana. Jos vain suinkin kykenen lukemaan, niin luen. Kirjoja minulla on paljon ja minun on kovin vaikea luopua yhdestäkään.  Bookcrossing on opettanut minua pikkuhiljaa luopumaan sellaisista kirjoista, joita minun ei todellakaan kannata pitää kirjahyllyssäni. Tykkään monen näköisistä kirjoista.  On oma aikansa dekkareille, fantasialle, romanttiselle hömpälle, asiapitoiselle tekstille ja runoille. Mutta uni ei ihan helposti tule ilman kirjaa! Olen lukenut jopa saunassa...