Syksyn sävel?

Syksy saa minussa aikaan kummallisen sisäänpäin kääntymisen. Oma koti tuntuu yhtäkkiä maailman parhaalta paikalta, lasken kaihtimet, sytytän kynttilöitä ja vetäydyn sohvan nurkkaan teekupin ja neuletyön tai virkkuun kanssa. Samalla minut valtaa vimma saada kodista aikaan paljon parempi paikka... kaipaan kotiini uutta ilmettä ja tahdon tehdä pesästäni mahdollisimman miellyttävän. 

Aina en voi tehdä ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin - vuokralla asuminen tuo omat rajoitteensa, mutta jo pienellä voi saada paljon aikaan - kun ei havittele kuuta taivaalta. Siinäpä vasta oppimisen paikka - olla tyytyväinen vähempään ja nauttia epätäydellisyydestä. Jos osaisin vielä hyväksyä ne pienet ja suuremmatkin epätäydellisyydet myös omassa itsessäni...
 

Koulun aloitus ja uudet kujeet

Poikanen on nyt kulkenut koulutaivaltaan viikon verran ja tuntuu tykkäävän koulusta - äitiinsä tullut. Jännitys on jo helpottanut, eikä poikanen enää hiljene koulun pihaan saavuttaessa. Koulumatkan kulkemista harjoitellaan, kotiavaimen käyttöä opetellaan ja kännykän mukana pitämistä myös. Kummallisen isolta lapseni vaikuttaa jo, ihan tuntuu äidin sydämellä kumma tunne - yhtäaikaa suunnaton rakkaus ja ylpeys sekä pohjaton huoli ja pieni suru.

Opettaja vaikuttaa mukavalta ja aidosti lapset kohtaavalta ihmiseltä, poikanen ainakin tykkää opettajastaan kovasti (äidille jo huomautettiin, että ei meillä ole ope vaan o p e t t a j a :) ...). Lämpöä, aitoutta ja välittämistä toivon alkuopetuksen opettajien huokuvan lapsille - sitä kautta lapset innostuvat koulusta ja ihan varmasti myös oppivat asioita.

Taivaallisen Isän siunausta koulutielle toivon kaikille pienille ja isommillekin koululaisille. 

Loma on parasta aikaa!

Loma on ihan parasta aikaa - eikö vaan? Perheemme teki yhteisen elämämme ensimmäisen ihan oikean yhteisen ulkomaan matkan - Tanskaan Legolandiin ja Kööpenhaminaan. Oli mukava viettää aika yhdessä, ihmetellä yhdessä maailmaa ja sen pieniä ja suuria ihmeellisyyksiä. Kerätä merenrannalla simpukoita ja kiljuen juosta karkuun meduusoita, kieppua Legolandin härveleissä ja nauraa vatsan pohjalla tuntuvaa jännitystä, kävellä mittaamaton määrä askeleita niin että iltaisin kaatuu jalat ja pohkeet kuumottaen sänkyyn nukkumaan... 

Onneksi lomaa vielä riittää, käyn tosin kurkkaamassa ensi viikolla muutaman päivän töissä, ettei pääse todellisuus unohtumaan, ja sitten san vielä jatkaa pari viikkoa. Poikanen tosin aloittaa pitkän koulutaipaleensa ensi viikolla. Nuorena sitä aina ihmettelin, miten ihmeessä ne aikuiset aina päivittelevätkään ajan - muka niin kamalan - nopeaa katoamista - nyt huomaan kasvaneeni aikuiseksi ainakin siinä asiassa :).

Uudestirakastunut

... Niin siinä voi käydä - aviopuolisoon siis ihan oikeasti voi rakastua uudelleen... Aika ihanaa ja vähän ihmeellistäkin. Ja tähän tilaan voi eksyä, kun arjen harmaan pyörityksen keskelle raivaa tilaa oikein kunnolliselle yhteiselle ajalle, johon kumpikin sitoutuu. Kun kuljeskelee päämäärättömästi käsi kädessä ihmisvilinässä ja katsoo kauan toista silmiin. Kun katselee auringonlaskua vierekkäin. Kun kertoo vitsejä, joille tietää toisen takuuvarmasti nauravan - ja saa hänet nauramaan sydämen pohjasta.

Jospa nyt tulevaisuudessakin muistaisin miksi sen yhteisen ajan järjestäminen on niin tärkeää...

Napanuora venyy

Perillinen kasvaa isoksi pojaksi, en voi muuta kuin havahtua tosiasioiden äärellä. Kohta kouluun lähtevän reviiri kasvaa eikä äidin jatkuva läsnäolo ole enää ihan yhtä tärkeää. Kasvaminen ottaa välillä koville - niin pojalla kuin äidilläkin - ja tasapainoilu läheisyyden ja oman reviirin välillä on välillä vaikeaa. Äidin on pakko opetella löysäämään napanuoraa ja lähettää poikanen matkaamaan omaa polkuaan. Voin vain yrittää rakennella polkua ohjaavia rakennelmia ja toivoa, että ne ovat ohjaamassa turvallisille reiteille eivätkä estä poikasta näkemästä maailmaa laajemmin ja omalla tavallaan.

Äidin epäkiitollinen rooli on (oma ikävän tunteensa piilottaen) tukea poikasen ensimmäisiä itsenäisiä lentoräpistelyjä ja ennen kaikkea ottaa vastaan ikävän ja reissuväsymyksen aiheuttamat itku-potku-raivarit tyynenä ja syli rakastavasti auki. Tärkeintä on kuitenkin se, että syli on kuitenkin kaivattu ja haluttu paikka, jonne poikanen haluaa kuulemma tulla vielä aikuisenakin.



Kiitos ystävistä!

Suuri kiitos ystävistä! Aidot, oikeat ystävät ovat maan suola. Olisi aika vaikea ajatella elämää ilman niitä ihmisiä, joihin voi luottaa, joille voi kertoa kaikki asiansa, niin ilot kuin surutkin, joille voi tuskailla avio-ongelmiaan ja hehkuttaa kun rakkaus kukoistaa ja jotka jaksavat kuunnella tilityksiäsi ja ottaa osaa iloihisi kerta toisensa jälkeen.

Pieniä tärkeitä sanoja ja sanomattomia viestejä: välitän sinusta vaikka olisinkin eri mieltä kanssasi. Olen sinun puolellasi, olen tukenasi. Tilitä vaan, kyllä ne ilotkin tulee vielä jaettua.

Oikea ystävyys mitataan siinä kuinka hyvin yhteys toimii kohdatessa vaikka sitten pitkänkin ajan kuluttua. Aito ystävyys punnitaan siinä kestääkö se erimielisyydet ja asioiden tarkastelut hyvinkin erilaisilta katsantokannoilta. Hyvä ystävyys on sielujen yhteyttä silloinkin kun elämäntilanteet ovat kovin erilaiset.

Kiitos teille, ystäväni! Ilman teitä elämäni olisi aika onnetonta. Kiitos, kun olette olemassa ja haluatte jakaa elämänne minun kanssani!

Päivää, kukas minä oikein olenkaan?

Niin moninaiset ovat nämä ihmisen roolit, olet jonkun lapsi, sisarus, ystävä, työtoveri, sukulainen, puoliso, vanhempi, isovanhempi jne. ja kaikkien niiden keskellä sitä joutuu joskus pysähtymään kuka oikeastaan olen minä. Onko minuus muuttuva vai pysyvä olotila? Vaihteleeko se eri rooleista käsin? Mikä osuus minua pysyy kaikissa rooleissa samana?

Lieneekö se tätä neljänkympin kriisiä, kun tällaisia pohdituttaa usein... Viime aikoina on tuntunut, että oma minuus, sen ydin, on hukkunut jonnekin. Paljon on paineita suuntaan jos toiseenkin ja niiden välillä sukkuloidessa karkaa se ehkä kaikista tärkein, oma minuus, jonnekin ulottumattomiin. Kuka minä oikeastaan olenkaan, ihan pohjimmiltani? Ei kuka minä haluaisin olla, vaan kuka minä o l e n. Ei kuka olen toisten silmissä, vaan kuka minä o l e n.

Hei, voisiko joku kertoa minulle kuka minä olen!!

Turmiolan Tommin tie

Joo. Niin se vaan kuulkaa on, että ei mulle saisi antaa yhtään ylimääräistä rahaa, heti osaan ne tuhlata. Rahaa paloi, mutta nyt mulla on ihan oma tab. Ja hienosti osaan jopa ihan itse opetella sitä käyttämään! Mikähän kumman viihde-elektroniikka tartunta mulle on tullut: olen kuukauden sisään ostanut iPodin ja nyt sitten tabletinkin... hui! No, harvoinhan minä itseeni rahaa tuhlailenkaan, nyt alkaa olla ekan kerran elämässä mahdollista rahaa kuluttaakin, kun ei tarvitse ihan jokaista senttiä metrin mittaiseksi venyttää. Kai tästäkin pitäisi opetella nauttimaan hyvällä omallatunnolla.

Pikkuhiljaa olen opetellut sitäkin, että on ihan ok työssäkäyvälle yli 40 v naiselle käydä silloin tällöin kampaajalla ja kosmetologilla, saa siitä nauttia jos on välillä ihan nätti olo! Olenhan jo oppinut senkin, että jos ulkomuotoani kehutaan, sanon kauniin kiitoksen sen sijaan, että alkaisin dissata omaa ulkomuotoani. Tuntuuhan se kivalta, jos mulle sanotaan että näytän kauniilta! Ja saa tuo sanoja olla sitä mieltä, ei minun tarvitse mennä hänen mielipidettään mollaamaan, jos en ole tottunut sellaisiin sanoihin... Pitäisi opetella itsekin sanomaan itselleen ääneen kauniita sanoja silloin kun itse kokee ne aiheellisiksi. Rakasta itseäsi, niin on mahdollista rakastaa myös muita!

Häähumua

Hääpäivä. Kahdeksas. Ja ihme ja kumma, mieskin oppii kun niin haluaa - ensimmäisen kerran muisti hääpäivämme ja sain aamulla lahjankin! Ja nyt sitten tuli paineita, pitänee kai minunkin hankkia jotain lahjaksi...

Kummasti vaan se aika kulkee, ihan kirkkaana muistuu mieleen hetket kahdeksan vuoden päähän, kuinka ei jännittänyt, oli vaan hyvä mieli. Päivä oli kaunis ja juhlat mukavat. Paljon on kahdeksassa vuodessa tapahtunut ja paljon on saanut tahtoakin käyttää, että voi tänään hääpäivää juhlia. Mutta tahtoa riittää jos niin haluaa. Ja välillä on vaan puskettava eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa heittää hanskat tiskiin ja sanoa kiitos ja näkemiin. Avioliitto on vaikea asia - täytyy sovittaa yhteen omat, puolison, lapsen ja koko perheen tarpeet, omat ja puolison menneisyyden rasitteet, oma ja puolison suku iloineen ja suruineen ja jostain vielä löytää tahto ja voimavarat pitää yllä henkinen yhteys ja keskinäinen hellyys kaiken arjen pyörityksen keskellä. Onko siis ihme, että niin moni avioliitto väsähtää kaiken tuon keskellä ja menee rikki?

Alussa oli...

Nyt se sitten alkaa, pitkästä aikaa, tämä bloggaaminen. Angora jakaa elämäänsä ystäviensä kanssa uusin kujein ja uusin ajatuksin. Tämä täyttynee erilaisista ajatelman haituvista, omilla pikku kätösillä tehdyistä erilaisista tu(u)narin tuotoksista ja arjen vuoristoradan kuvauksista. Saapas näkee, mitä kenkä tekee...

Vuoden huilitauko omasta työstä teki hyvää - joskus on viisautta ottaa askeleita sivummalle ja tarkastella oman elämänsä osa-alueita sivumpaa. Hyvää teki, nyt on tärkeysjärjestys kohdallaan. Prioriteeteissa ensimmäisenä menee oma perhe, minä, mies ja perillinen. Sitten tulevat ystävät ja läheiset ihmiset, sitten ehkä siellä kolmannella sijalla on työ. Saattaahan se portailla vielä matalemmallekin tipahtaa, saapas nähdä...