Puuuh... puhaltelen pölyjä tämänkin päältä. On vierähtänyt kovin pitkä aika edellisestä postauksesta. Paljon on tapahtunut, suuria tunteita, surua ja pahaa mieltä. Piti ottaa aikalisä, että niistä voisi kirjoittaa.
Suru on aina lähellä pintaa, eikä tarvitse paljon raaputtaa, niin se jo uhkaa taas hukuttaa tulvallaan. Suru niistä lapsista, joiden tunsin kasvavan sydämeni alla, mutta jotka eivät kasvaneet tarpeeksi isoiksi syntymään tähän maailmaan. 6 keskenmenoa puolessatoista vuodessa, joista 5 seitsemän kuukauden aikana.
Seurasi sarja tutkimuksia, kokeita ja testejä - mitään lääketieteellistä syytä ei löydy minusta eikä puolisostani. Kaipuu saada vielä edes yksi lapsi oli suuri. Niin suuri, että sen eteen olimme valmiita maksamaan suuria summia rahaa, kestämään lääkkeiden sivuvaikutukset ja epämukavuudet, piikittämään hormoneja auttamaan kehoa. Uhrasimme melkein parisuhteemmekin lapsen tekemisen vuoksi.
Hoidoista ei ollut meille apua. Ja koska pettymys ja suru tekivät niin kipeää, siitä oli mahdotonta puhua. Oli vaikea katsoa toista silmiin ilman sanattomia syytöksiä, jotka kuitenkin tiesi turhiksi. Hellyys ja läheisyys alkoivat ahdistaa, niillä oli vain yksi tarkoitus, joka ei kuitenkaan koskaan tullut toteen. Arki kulki eteenpäin mutta parisuhde teki kuolemaa.
Havahduimme sen kuolinkorinoihin ja epätoivoissamme mietimme kumpaan suuntaan kääntyä - erota vaiko etsiä ammattiapua. Päätimme antaa parisuhteelle viimeisen elvytysyrityksen. Menimme seurakunnan tarjoamaan perheasiainneuvottelukeskukseen etsimään keinoa puhaltaa eloa sammumispisteessä olevaan parisuhteeseemme.
Teki kipeää. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompaa heittää hanskat tiskiin, laittaa lusikat jakoon ja jatkaa elämistä ilman sitä toista. Välillä tuntui, että se kipinä ehkä sittenkin oli vielä jossain olemassa ja se antoi lisää tahtoa. Vuosi kului säännöllisten tapaamisten kanssa. Kotitehtäviä lyötiin laimin. Silti kumpikin halusi olla jokaisella keskustelukerralla paikalla.
Vuoden jälkeen pitäisi osata jo itse. On päiviä, jolloin tahtoa ei ole ja päiviä, jolloin sitä on vaihteleva määrä. On hetkiä, jolloin toisen läsnäolo saa raivon partaalle ja hetkiä, jolloin ikävöi sitä toista ihmistä. Ei tämä parisuhde ole sitä, mitä se oli joskus, puuttuu luonteva läheisyys ja kyky puhua ihan kaikesta. Ei vielä. Mutta ehkä taas joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti