Uudestirakastunut

... Niin siinä voi käydä - aviopuolisoon siis ihan oikeasti voi rakastua uudelleen... Aika ihanaa ja vähän ihmeellistäkin. Ja tähän tilaan voi eksyä, kun arjen harmaan pyörityksen keskelle raivaa tilaa oikein kunnolliselle yhteiselle ajalle, johon kumpikin sitoutuu. Kun kuljeskelee päämäärättömästi käsi kädessä ihmisvilinässä ja katsoo kauan toista silmiin. Kun katselee auringonlaskua vierekkäin. Kun kertoo vitsejä, joille tietää toisen takuuvarmasti nauravan - ja saa hänet nauramaan sydämen pohjasta.

Jospa nyt tulevaisuudessakin muistaisin miksi sen yhteisen ajan järjestäminen on niin tärkeää...

Napanuora venyy

Perillinen kasvaa isoksi pojaksi, en voi muuta kuin havahtua tosiasioiden äärellä. Kohta kouluun lähtevän reviiri kasvaa eikä äidin jatkuva läsnäolo ole enää ihan yhtä tärkeää. Kasvaminen ottaa välillä koville - niin pojalla kuin äidilläkin - ja tasapainoilu läheisyyden ja oman reviirin välillä on välillä vaikeaa. Äidin on pakko opetella löysäämään napanuoraa ja lähettää poikanen matkaamaan omaa polkuaan. Voin vain yrittää rakennella polkua ohjaavia rakennelmia ja toivoa, että ne ovat ohjaamassa turvallisille reiteille eivätkä estä poikasta näkemästä maailmaa laajemmin ja omalla tavallaan.

Äidin epäkiitollinen rooli on (oma ikävän tunteensa piilottaen) tukea poikasen ensimmäisiä itsenäisiä lentoräpistelyjä ja ennen kaikkea ottaa vastaan ikävän ja reissuväsymyksen aiheuttamat itku-potku-raivarit tyynenä ja syli rakastavasti auki. Tärkeintä on kuitenkin se, että syli on kuitenkin kaivattu ja haluttu paikka, jonne poikanen haluaa kuulemma tulla vielä aikuisenakin.